Paluuta tekemässä?

Tuli sellainen olo, että haluaisin ehkä taas blogata. Into saattaa jäädä lyhyeksi, joten kokeilen ainakin aluksi tänne vanhaan blogiin kirjoittamista. Tosin taukoa edellisiin kirjoituksiin on yli kolme vuotta. Sinä aikana on ehtinyt tapahtua valtavasti. Luin läpi aiemmin kirjoittamani ja osa silloisista ajatuksista nolottaa, mutta en halua ruveta sensuroimaan silloista itseäni. Tottakai olen kasvanut ja muuttunut tämän yhdeksän vuoden aikana valtavasti.

Edellinen kirjoitukseni on helmikuulta 2010. Mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut? Tässä välissä osa kuulumisia on kirjattuna Valman perhe -blogissa.

Välillä on mennyt hyvin, välillä huonommin. Viime kesänä muutimme ja samalla alkoi myös rakkaan pähkäilu sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Syksyn, talven ja kevääm mittaan on sitten puhuttu, mietitty, itketty, naurettu, opeteltu uusia nimiä, selitetty, määritelty, jne.

Kirjoitusrutinini on aika olematon, koska tapa on jotenkin jäänyt kaiken muun jalkoihin. Tämä olkoon nyt pieni avaus uudelle yritykselle.

Jos luet tätä, toivon, että ilmaiset sen jotenkin.

Umpihanki

Ken latua hiihtää, ladun on vanki. Vapautta on vain umpihanki.

Aina ei tarvitse mennä latukoneella ajettua latua pitkin. Jos ei ole edes moottorikelkan jälkeä sinne, minne haluaa mennä, on tehtävä reittinsä umpihankeen. Se on raskasta, hullun hommaa. Mutta vähitellen tekniikka parantuu ja edellisen kaatumisen jälki on monen metrin päässä takana.

Itse pitää päättää mihin suuntaan haluaa mennä, loiventaa nousukulmaa, jos ei suorinta reittiä mäen päälle riitä voimat. Kun omaa latuaan menee uudelleen, on se joka kerta helpompaa, lopulta jopa hiihtämiseksi kutsuttavaa. Ja lopulta mäkeen on painunut niin hyvä latu, että siinä pääsee laskemaan hurjaakin vauhtia ja mäen alla uutta uraa syntyy itsestään.

Ja ehkä joku muukin voi tarvita minun tekemääni latua oman matkansa osana, mutta se ei ole minun päätettävissäni. Ensisijaisesti minun latuni on minun. Ja silloin kun jonkun toisen latu tai latukoneen ura vie toivomaani määränpäähän, on vain typeryyttä huhkia itsensä hikeen sen vierellä hangessa.

Näitä mietin junassa kaksipäiväisen Tyynelän pellon rämpimisen jälkeen. Ja ehkä Hotakaisen Klassikosta huomattu turhan itsensä korostamisen pätkäkin liittyy aiheeseen:

"...ja minä itse edustan...kansakunnan ehdotonta kärkeä, joka raivaa umpihankeen valaistua latua niille onnettomille taapertajille, joille Jumala ei ole vaivautunut väsämään pakkasen ja panettelun kestävää henkistä kanttia."

Tyttö-nainen ja ruumiillisuus

Olimme eilen katsomassa Maksimin veljen yläasteen "kevätkonserttia". Musiikkia enemmän roolissa oli ainakin minun näkökulmastani tanssi, Josun tanssin lihaksiin asti imeytyvää päättötyötä kun olimme varsinaisesti katsomassa.

Mutta enemmistö esityksistä oli tyttöjen ryhmätansseja, joista ei voinut olla huomaamatta 13-15-vuotiaiden tyttöjen kehityksen suurta kirjoa. Osa oli niin pienenpieniä ja lapsenkasvoisia, että teki mieli kaapata syliin satukirjaa lukemaan. Toisista taas suorastaan pursusi itsevarmuus, naiseuden riemu ja seksuaalisuus.

Vaivaantuneena katselin siitä tyttöjä, jotka eivät todellakaan olleet kotonaan tiukoissa legginseissä ja minihameissa reippaassa musiikissa. Kuinka tönköiltä ja avuttomilta he näyttivätkään. Ja kuinka helppoa oli kuvitella täydellisten muotiprinsessoiden esiintyishymyjen takaa halveksivat katseet.

Ja kuinka kivuliasta on tajuta, ja muistaa, että minussa on juuri tuollainen tyttö. Epävarma, jäykkä, kovasti yrittävä, mutta silti aina kömpelöyteen tuomittu. Se tyttö, joka ei koskaan pysynyt mukana tanssisalin pukuhuoneen deodoranttivertailuissa, eikä treeniasumuodissa. Joka kateudella katseli vierestä värikkäitä meikkipaletteja kevätnäytöstä edeltävässä hiuslakkasumussa. Ja kaksitoistavuotiaana uhrasin pitkäaikaisimman haaveeni, kun näyttökoe mursi viimeisenkin itseluottamuksen.

Tipuin kelkasta juuri silloin, kun muut tytöt alkoivat opetella naiseutta. Ja kuinka kaukana koen edelleenkin olevani tuosta katkeran kimmeltävästä kelkasta. Vaikka yritän uskotella, että vaellan paljon mieluummin omia polkujani jalkapohjat haavoilla.

Kirjoitin päässäni pitkän tekstin, jonka olisin ehkä halunnut laittaa tänne talteen. Mutta kuten niin monet ajatukseni, sekin jää kai "kirjoitukseksi", josta ei koskaan tule näkyvää, eikä enää koskaan palaa samanlaisena. Koen, että olen aina ollut kirjoittaja, sillä usein ajatukseni kulkevat kirjoituksen tavoin, saatan jopa jäädä viilaamaan sanamuotoja tai lauserakenteita. Mutta niin monet, ehkä parhaatkin, kirjoitukseni katoavat tuuliin, koska syntyvät hetkellä, jolloin niitä ei ole mahdollista tai voimia kirjoittaa niitä ylös.

Tähän selittelyn paikalle voi siis kuvitella lenkillä keväiseen tuuleen kirjoitetut sanat lähelle päästämisen vaikeudesta ja toisaalta tarpeesta. Avoimuudesta ja salaisuuksista. Itkusta. Kipeistä ja parantavista kosketuksista. Minä tahtoisin ne jakaa, mutta ajatuksista jäi näppäimille asti vain kuiskauksia.

Vesi

Uusi uimapuku, viisi vuotta käyttämättä lojuneet uimalasit vahvuuksilla, hiukkanen aikataulutonta lomaa, ja uuteen paikkaan menemisen rohkeutta.

Ja rakas elementti tuli elämään takaisin.

Itkunsekaista naurua

Voi hiivatin syksy, mihin oletkaan taas minua viemässä! Silmät eivät pysy auki ja olo on kaikinpuolin kehno. Ruokahalu (kaikkea muuta kuin paahtoleipää ja suklaata kohtaan) on taas aivan hävöksissä. Se on yleensäkin ensimmäisiä merkkejä vetämättömyyden lisäksi.

Mutta yritys on surkuhupaisan kova. Annon kissaparalle aamulla leipää ja soijamaitoa, kun se kiljui nälkäänsä, eikä kissanruokaa ollut varastossa. Samoin välioven aukijättämisen seuranta pinkille tarralapulle tuntui aamulla ihan fiksulta ajatukselta. Taitaa olla tämä tyttö nyt levon tarpeessa.

Varmuus

Toistuvan masennuksen suhteen lääkitystä ei suositella vähennettäväksi eikä lopetettavaksi kuin aikaisintaan vuoden päästä masennusoireiden loppumisesta. Eilen tajusin, että on mahdollisuus siihen, että tuo vuosi on kulunut loppuun jo ensi kesänä. Masennukseksi luokiteltavaa tilaa ei nimittäin ole ollut pitkään aikaan. Epävarmuutta, ahdistuksia ja väsymystä kyllä, mutta ei sitä upottavaa ja tukahduttavaa vikkokausien epätoivoa.

Olen löytänyt jostakin ison annoksen itsevarmuutta, tyytyväisyyttä, iloa ja rakkautta. Peilistä ei katso vieras, ruma ja ahdistunut olento, vaan hymyilevä Rheespu, jolla on oikeus olla olemassa. Uskallan sanoa ääneen heikkouksiani ja rajoituksiani, tutkiskella niitä, pitää itsestäni huolta.

Olen parantumassa, mikä tuntuu välillä uskomattoman vieraalta, väärältäkin.

Syksy, rankin askel, on tulossa. Mutta katson sitäkin pimeää päättäväisyydellä.