Uupumus

Taas se yllätti nurkan takaa. Tuntuu, että edes keuhkot eivät jaksa enää vetää ilmaa sisäänsä. Voi, kunpa joku muu ottaisi elämäni ohjakset hetkeksi.

Mitä on lupa sanoa?

Istuimme eilen ystävien ruokapöydässä (oli muuten aivan ihanaa, että joku vain yllättäen kutsui syömään!).

Tuli puhetta tästä päivästä, maanantaista. Muut valittelivat koulua ja töitä. "Mutta sullahan ei ole huomenna mitään", Maksim totesi minulle. Paitsi psykiatri, siinä on jo paljon, ajattelin. Sain sen puoliksi nieltynä sanottuakin. Toisaalta olisin halunnut olla hiljaa, sillä eihän mielenterveysongelmista ole tässä maassa tapana puhua. Enemmän kuitenkin olisin halunnut sanoa sen rohkeasti kunnolla ääneen ja toivonut sen virittävän keskusteluakin siihen suuntaan.

Olen puhunut masennuksestani suoraan vain muutaman läheisemmän ihmisen kanssa. En yritä peitellä sitä, mutta en toisaalta oikein osaa ottaa sitä puheeksikaan. Vain Maksimille ja Auralle uskallan puhua vapaasti kaikesta täällä Helsingissä, ja se on myös esteenä uusissa ihmissuhteissa. Jos en ole käynyt menneisyyttäni läpi jonkun kanssa edes jollainlailla kasvotuksin, on minun vaikea luottaa toiseen. Masennus ja sen jaksoittainen esiintyminen ja toipuminen kun ovat elämässäni läsnä joka hetki. En oikein uskalla päästää lähelleni ketään, koska pelkään käytökseni vaikuttavan tietämättömän silmissä kummalliselta. Eristäydyn helposti kotiin. Vaikka nautin yksinäisyydestäni, kaipaan kuitenkin laajempaa ystäväpiiriä, jossa uskaltaisin olla juuri minä, uskoa tulevani hyväksytyksi.

Toisaalta asioiden kirjoittaminen avoimesti nettiin vapauttaa minua. Kuka tahansa voi ottaa selvää kuka minä olen. Mutta ongelma on se, etten voi tietää ketkä kaikki ovat lukeneet ajatukseni. Ja niistäkin jotka tiedän, vain harva on ottanut sen puheeksi kasvokkain, jolloin tilanne on vielä vaikeampi, kun en uskalla olla aidosti minä, mutta toisaalta tiedän toisen tietävän enemmän kuin olen itse juuri hänen kanssaan suoraan puhunut.

En oikein tiedä, miten jatkaisin tästä. Jos joku sattuu tätä lukemaan, toivoisin mielipiteitä.

Elossa ollaan

En ole kirjoittanut mitään aikoihin. Ei vaan saa aikaiseksi, kun on niin väsyksissä ja pää kolmantena jalkana milloin missäkin. Tällä hetkellä olen kylläkin hyvin elossa ja viimeiset kolme päivää olen ollut hämmästyttävän onnellinen ( saa nähdä miten käy kun lumi sulaa taas ahdistavaksi pimeydeksi).

Nyt on Miiskun ihanan perheen kaksi suloista mäyräkoiraa vieraina. Tosin koirat vaan jököttävät kopeissaan/sängyllä ja ovat ihmeissään tilanteesta. Pahvilaatikko kasa kasvaa kattoa kohti. Kahden viikon päästä asutaan jo toisella puolella tätä mammuttikaupunkia.

Yritän saada taas kirjoitusputken päälle, jotta ei ihan sanat häviäisi.

Ja ainiin. Olen hukannut kotisivujeni salasanan, joten en voi tehdä niille mitään. Ehkä joku päivä saan aikaiseksi ottaa yhteytta Phnettiin, mutta sitä ennen olkoot tuollaisena fossiilina.