Itkunsekaista naurua

Voi hiivatin syksy, mihin oletkaan taas minua viemässä! Silmät eivät pysy auki ja olo on kaikinpuolin kehno. Ruokahalu (kaikkea muuta kuin paahtoleipää ja suklaata kohtaan) on taas aivan hävöksissä. Se on yleensäkin ensimmäisiä merkkejä vetämättömyyden lisäksi.

Mutta yritys on surkuhupaisan kova. Annon kissaparalle aamulla leipää ja soijamaitoa, kun se kiljui nälkäänsä, eikä kissanruokaa ollut varastossa. Samoin välioven aukijättämisen seuranta pinkille tarralapulle tuntui aamulla ihan fiksulta ajatukselta. Taitaa olla tämä tyttö nyt levon tarpeessa.

Varmuus

Toistuvan masennuksen suhteen lääkitystä ei suositella vähennettäväksi eikä lopetettavaksi kuin aikaisintaan vuoden päästä masennusoireiden loppumisesta. Eilen tajusin, että on mahdollisuus siihen, että tuo vuosi on kulunut loppuun jo ensi kesänä. Masennukseksi luokiteltavaa tilaa ei nimittäin ole ollut pitkään aikaan. Epävarmuutta, ahdistuksia ja väsymystä kyllä, mutta ei sitä upottavaa ja tukahduttavaa vikkokausien epätoivoa.

Olen löytänyt jostakin ison annoksen itsevarmuutta, tyytyväisyyttä, iloa ja rakkautta. Peilistä ei katso vieras, ruma ja ahdistunut olento, vaan hymyilevä Rheespu, jolla on oikeus olla olemassa. Uskallan sanoa ääneen heikkouksiani ja rajoituksiani, tutkiskella niitä, pitää itsestäni huolta.

Olen parantumassa, mikä tuntuu välillä uskomattoman vieraalta, väärältäkin.

Syksy, rankin askel, on tulossa. Mutta katson sitäkin pimeää päättäväisyydellä.

Saaren vanki

Vanki, hyvällä tavalla. Vankina paikassa, jossa on hyvä olla. Vallihauta ympärillä suojaamassa ahdistukselta ja pelolta. Työtä, jota tekee mielellään vapaapäivänäkin. Metsää. Väsymystä, joka lähtee nukkumalla. Olen onnellinen.

Ja unelmani toteutuu. Täällä kukkivat päivänkakkarat ja unikot samaan aikaan. Ruiskukatkin, vaikka niiden paras kukoistus on jo takana.

Verkko repeilee

Keittiön katon nurkkaan rakentaa hämähäkki rauhassa verkkoaan. Mutta minun turvaverkkoni tuntuu vain haurastuvan ja repeilevän. Käperryn yhä enemmän itseeni ja turvaudun vaan maksimiin. Huomaan, että ne, joita pidän ystävinäni ovat yhä kauempana. Niin kaukana, etten enää uskalla ottaa yhteyttä, mikä saa heidät loittonemaan yhä kauemmas.

Odotan vain, että joku ottaisi minuun yhteyttä, pyytäisi mukaan. Mutta eilen huomasin, etten osaa käyttäytyä luontevasti sellaisessakaan tilanteessa. Pelkään ja ahdistun liikaa. Omat voimani eivät riitä parsimaan edes sukkaa, saatika sitten ystävien verkkoa. Tarvitsen siihen apuasi.

Jälkiä

Elämässä on jälkiä. Muistojälkiä. Muistiin piirtyneitä jälkiä. Muistiin piirrettyjä jälkiä.

Löysin eilen penaalistani aiemmin kirpputorilta löytämästäni ompelulaatikosta löytyneen kynän. Ja siinä kynässä on samanlainen jälki kuin siinä sinisessä musteessa, johon ihastuin, mutta annoin sen kuitenkin ystävälleni.

Tänään kaivoin sillä sinisellä musteella paperille aiemmin jättämiäni jälkiä ja syntyi uusiakin. Minä kirjoitin taas, vaikkakin piirustuksen seassa. Kaide, kuloruoho, kettu, maailma, särkynyt, miksi. Sanoja joihin kiteytyy niin paljon. Sanoja, joilla olen saavuttanut jotain, löytänyt jotain jopa etsimättä.

Minä haluan saada nämä saavutukset kasaan. Minä haluan ymmärtää, mitä olen jo melkein ymmärtänyt. Minä haluan tietää. Mitä? Jotain mikä jo on minussa. Haluan kaivaa ja piirtää ja kirjoittaa ja etsiä jälkiä. Olen arkeologi oman elämäni rakennelmissa. Paitsi, että rakentaminen ei ole loppunut. Samalla kun raaputan vanhan päältä hiekkaa, teen jotain uutta. Olen arkeologi ja rakennusmies omassa maailmassani.

Elämä voittaa

Kolmas viikko päiväsairaalassa alkaa. Toiveikkuus lisääntyy, mutta rankkaa on.

Taimenesta* kasvaa suuri puu ja ilon kukkamaa

Olin tänään ensimmäistä päivää päiväsairaalassa, jossa käyn joka arkipäivä ainakin neljä viikkoa.

Sitten aloitan terapiassa, jos saan rahoituksen jostain.

Yritän ymmärtää äskeiset lauseet ja ymmärtää miksi. Miksi minä taas rysähdin? Miksi masennukselle ja ahdistukselle ei löydy selkeää syytä? Miksi on vaikea keskittyä? Miksi en voisi vaan haudata kaikkea tätä, jatkaa opiskelua ja muuta elämää?

Mutta en. Nyt minä en hautaa enää yhtään mitään. Olen päättänyt kaivaa ja tonkia nyt kunnolla vaikka pohjaan asti, kun mikään ei kasva vahvaksi sen epämääräisen kuonan päällä, vaikka kuinka yrittäisi lannoittaa ja vaihtaa pintamaata. Ehkäpä kuopan reunoille kasvaa muutama voikukka ilahduttamaan kaivuutyötä, kunnes on tarpeeksi tilaa juurten painua tiukasti ja vahvasti puhdistettuun maaperään.

*tiedän: taimen on kala, taimi on kasvi. Mutta elämä on absurdi asia.