Ken latua hiihtää, ladun on vanki. Vapautta on vain umpihanki.
Aina ei tarvitse mennä latukoneella ajettua latua pitkin. Jos ei ole edes moottorikelkan jälkeä sinne, minne haluaa mennä, on tehtävä reittinsä umpihankeen. Se on raskasta, hullun hommaa. Mutta vähitellen tekniikka parantuu ja edellisen kaatumisen jälki on monen metrin päässä takana.
Itse pitää päättää mihin suuntaan haluaa mennä, loiventaa nousukulmaa, jos ei suorinta reittiä mäen päälle riitä voimat. Kun omaa latuaan menee uudelleen, on se joka kerta helpompaa, lopulta jopa hiihtämiseksi kutsuttavaa. Ja lopulta mäkeen on painunut niin hyvä latu, että siinä pääsee laskemaan hurjaakin vauhtia ja mäen alla uutta uraa syntyy itsestään.
Ja ehkä joku muukin voi tarvita minun tekemääni latua oman matkansa osana, mutta se ei ole minun päätettävissäni. Ensisijaisesti minun latuni on minun. Ja silloin kun jonkun toisen latu tai latukoneen ura vie toivomaani määränpäähän, on vain typeryyttä huhkia itsensä hikeen sen vierellä hangessa.
Näitä mietin junassa kaksipäiväisen Tyynelän pellon rämpimisen jälkeen. Ja ehkä Hotakaisen Klassikosta huomattu turhan itsensä korostamisen pätkäkin liittyy aiheeseen:
"...ja minä itse edustan...kansakunnan ehdotonta kärkeä, joka raivaa umpihankeen valaistua latua niille onnettomille taapertajille, joille Jumala ei ole vaivautunut väsämään pakkasen ja panettelun kestävää henkistä kanttia."
