Silloin kauan (eikä edes kovin kauan) sitten en voinut kuvitella tällaista ongelmaa. Suhteutettuna siihen aikaan, ei koko asia tunnu ongelmalta ollenkaan mutta kuitenkin...
Tällä hetkellä minulla on ystäviä ja kavereita enemmän kuin vuosi sitten oli ollut koko elämäni aikana yhteensä.
Mutta he ovat hajallaan.
On koulun kautta olevat ystävät, saariystävät, menneisyyden ystävät ja ilman "luokittelua" olevat. Ja ennen kaikkea, nämä ihmiset eivät tunne toisiaan, kuin korkeintaan minun puheistani. He eivät välttämättä tunne edes samaan "luokkaan" kuuluvia toisiaan.
Minulle he kaikki ovat kuitenkin äärettömän tärkeitä ja rakkaita ja puheissani viliseekin heitä yhtenään. Haluan pitää heidät kaikki lähelläni, edes ajatuksissani ja sen takia selitän jatkuvasti mitä kukakin oli missäkin milloinkin tehnyt. Luulen, ettei tämä tapa ole kovin mukava juuri sillä hetkellä siinä lähellä olevien mielestä.
Juuri tänään taas oli pakko selittää viikonlopun tupaillasta Saaren porukan kanssa. Olisin niin kovasti halunnut jakaa kokemukseni ja kertoa toisille minkälainen tunnelma siellä oli, mutta selitykset jäävät aina ontuviksi. Kouluystäväni eivät mitenkään voi ymmärtää sanojen "seurat", "ponileikki", "Miksu", jne... merkitystä, vaikka yrittäisin niitä kuinka selittää. Heille tuttuni ovat vain nimiä, jotka tekevät kaikkea outoa. Mutta aivan samoin käy, jos yritän muille kertoa koulukavereistani.
Haluaisin kovasti joskus kutsua ystäväni kaikki saman katon alle. Tutustuttaa heidät toisiinsa ja viettää kerrankin aikaa niin, ettei tarvitsisi ikävöidä ketään. Tämä ei käytännössä tule koskaan onnistumaan, mutta aina voi haaveilla.
26.11.04
Valkoisia ajatuksia valkoisella
Uskaltaisinko viimein kuiskata sen? On nimittäin talvi (ja pelkään, että se muuttuu loskaksi, jos sanon sen ääneen). Lunta on sen verran, että innokkaimmat eläkeläiset ovat jo aloittaneet hiihtämisen pururadalla. Mikä taasen tarkoittaa sitä, että minun ja Vipun pururatavuodenaika on ohi.
Teimme tänään talven ensimmäisen "umpihankivaelluksen". Kaivoin pitkävartiset talvisaappaat alkuviikosta autotallista. Lisäksi siirryin kevyisiin toppavaatteisiin lenkkikäytössä. Viime vuonna neulottu pipokin on päässyt taas kulutukseen (ja kutittaa). Vielä otsalamppu vyölaukkuun varmuudenvuoksi ja tulee niin täydellinen talviolo.
Talvella metsässä lenkkeily muuttaa toiseen ulottuvuuteen. Se saa uuden tarkoituksen. On väisteltävä hiihtäjiä ja pidettävä lumipyryjen aikaan polut auki (en malta odottaa kunnon tuiskujen jälkeisiä kahlaamisia). Tänä vuonna aion jatkaa viimetalvista uusien polkujen tekoa. Yhdestä niistä on tullut jo aivan oikea polku, mutta neljä kaipaa vielä toisen talven työtä.
Tämänpäiväinen oli siis vasta kuivaharjoittelua. Lunta on juuri ja juuri kengänpohja peittämään, mutta ei se hämärässä niin haitannut, kunhan oli valkoista.
Tällä viikolla käytiin viimein katsomassa metsäkoneiden rysäyttelyn tulos. Ihana menninkäismetsä oli pilattu! Olen ennen pitänyt niin kovasti pienestä lankkusillasta vanhojen kuusten kätkössä. Sama silta on siellä edelleen, mutta muuttuneena aivan toiseksi. Ympärillä vain kuollutta avaruutta.
En usko, että voin ikinä oppia pitämään tuosta hakatusta metsästä. Se eroaa niin paljon omasta hakkuuaukeastani, jota en ole ikinä nähnyt metsänä.
Teimme tänään talven ensimmäisen "umpihankivaelluksen". Kaivoin pitkävartiset talvisaappaat alkuviikosta autotallista. Lisäksi siirryin kevyisiin toppavaatteisiin lenkkikäytössä. Viime vuonna neulottu pipokin on päässyt taas kulutukseen (ja kutittaa). Vielä otsalamppu vyölaukkuun varmuudenvuoksi ja tulee niin täydellinen talviolo.
Talvella metsässä lenkkeily muuttaa toiseen ulottuvuuteen. Se saa uuden tarkoituksen. On väisteltävä hiihtäjiä ja pidettävä lumipyryjen aikaan polut auki (en malta odottaa kunnon tuiskujen jälkeisiä kahlaamisia). Tänä vuonna aion jatkaa viimetalvista uusien polkujen tekoa. Yhdestä niistä on tullut jo aivan oikea polku, mutta neljä kaipaa vielä toisen talven työtä.
Tämänpäiväinen oli siis vasta kuivaharjoittelua. Lunta on juuri ja juuri kengänpohja peittämään, mutta ei se hämärässä niin haitannut, kunhan oli valkoista.
Tällä viikolla käytiin viimein katsomassa metsäkoneiden rysäyttelyn tulos. Ihana menninkäismetsä oli pilattu! Olen ennen pitänyt niin kovasti pienestä lankkusillasta vanhojen kuusten kätkössä. Sama silta on siellä edelleen, mutta muuttuneena aivan toiseksi. Ympärillä vain kuollutta avaruutta.
En usko, että voin ikinä oppia pitämään tuosta hakatusta metsästä. Se eroaa niin paljon omasta hakkuuaukeastani, jota en ole ikinä nähnyt metsänä.
17.11.04
Söpöstelyä
Pakko kertoa vain, että 7 viikkoiset karjakoiran pennut ovat ylisuloisia. Vietin illan ja yön koulukaverilla koiria ihastelemassa. Olen aina luullut, että olen yhden koiran ihminen. Ehkäpä Vamppu kaipaisi sittenkin kaverin...
15.11.04
Vesi kulkee edelleen samalla tavalla Kajaanin katuja pitkin
Kaksi vuotta olen inhonnut, vihannut ja pelännyt sitä kaupunkia. Tosin jatkuvasti lientyvällä voimalla.
Viime yönä kuitenkin itkin taas. Ensimmäistä kertaa ikävästä. Siellä ovat edelleen juureni. Kaupunkiin ajaessa joka ikinen katulamppu toi mieleen muistoja. Tuppuun palatessa etsin katseellani vain tuttuja kasvoja.
Kuljin tuntikausia pitkin Kajaanin katuja Valman kanssa. Tunnelmat vaihtelivat kauhun ja riemun välimaastossa.
Olen onnellinen, ettei se kaupunki enää satuta. Harmittelen sitä, että viime aikoina olen alkanut löytää yhä enemmän epäkohtia nykyisessä asuinpaikassa. Täällä vaan kaikki pyörii arjen ja koulun ympärillä. Yhä useammin tulee kaipuu nähdä uusia ihmisiä, päästä teatteriin tai vaan olla ja parantaa maailmaa tai tehdä jotain täysin hullua mukavalla porukalla.
Viime yönä kuitenkin itkin taas. Ensimmäistä kertaa ikävästä. Siellä ovat edelleen juureni. Kaupunkiin ajaessa joka ikinen katulamppu toi mieleen muistoja. Tuppuun palatessa etsin katseellani vain tuttuja kasvoja.
Kuljin tuntikausia pitkin Kajaanin katuja Valman kanssa. Tunnelmat vaihtelivat kauhun ja riemun välimaastossa.
Olen onnellinen, ettei se kaupunki enää satuta. Harmittelen sitä, että viime aikoina olen alkanut löytää yhä enemmän epäkohtia nykyisessä asuinpaikassa. Täällä vaan kaikki pyörii arjen ja koulun ympärillä. Yhä useammin tulee kaipuu nähdä uusia ihmisiä, päästä teatteriin tai vaan olla ja parantaa maailmaa tai tehdä jotain täysin hullua mukavalla porukalla.
12.11.04
Vanhoja mattotelineitä katsomaan
Olen kauhuissani ja innoissani. Kajaaniin meneminen tuntuu aina kummalliselta. Eilen vielä iloitsin siitä täysillä. Nyt jännittää miten tulen reagoimaan kaikkiin vanhoihin muistoihin, jotka tulevat tulvimaan päähäni.
Näen pitkästä aikaa paria hyvää ystävääni. Pelkään, että vaikka nämä ihmiset ovat minulle tärkeitä, kuitenkin vierastan heitä. Kaksi päivää on niin vähän. Siinä tuskin ehtii vaihtaa kuin päällimmäiset kuulumiset ja sitten saa taas hyvästellä ties kuinka pitkäksi aikaa. Mutta toisaalta se on hyväkin. Jos tulee paha olo, tiedän pääseväni pian kotiin.
Tosiaan, kotiin. Kai täällä tuppukylässä on nyt minun koti, vaikka tavallaan se on edelleen Kajaanissakin. Huomasin sen viime keväänä. Ehkä tämäkin pelko muuttuu vielä takaisin iloksi, kun Kuopion kohdalla alkaa näkyä tutut maisemat. Tänne Tuppuun tullessa en ole kertaakaan kokenut sellaista tunnetta, mutta en toisaalta myöskään sellaista kauhua, jonka Kajaanin lähestyminen sai aikoinaan minussa syntymään.
Näen pitkästä aikaa paria hyvää ystävääni. Pelkään, että vaikka nämä ihmiset ovat minulle tärkeitä, kuitenkin vierastan heitä. Kaksi päivää on niin vähän. Siinä tuskin ehtii vaihtaa kuin päällimmäiset kuulumiset ja sitten saa taas hyvästellä ties kuinka pitkäksi aikaa. Mutta toisaalta se on hyväkin. Jos tulee paha olo, tiedän pääseväni pian kotiin.
Tosiaan, kotiin. Kai täällä tuppukylässä on nyt minun koti, vaikka tavallaan se on edelleen Kajaanissakin. Huomasin sen viime keväänä. Ehkä tämäkin pelko muuttuu vielä takaisin iloksi, kun Kuopion kohdalla alkaa näkyä tutut maisemat. Tänne Tuppuun tullessa en ole kertaakaan kokenut sellaista tunnetta, mutta en toisaalta myöskään sellaista kauhua, jonka Kajaanin lähestyminen sai aikoinaan minussa syntymään.
5.11.04
5.11.
Luulin, että se tuntuisi paljon pahemmalta. Muutamia kylmiä väristyksiä matikantunnilla ja kokeilun vuoksi luentolehtiön kanteen piirrettyä nakerrusnekroosia vaille en ole oikeastaan muistellut koko asiaa. Luulen, etten viime vuonna edes muistanut koko juttua. Tosin mieleltäni on vienyt tänään paljon energiaa reaalien opettajalta saatu "lahja".
Siispä ikävien tapauksien merkkipäiviä ei tarvitsekaan muistella. Taidan olla siitä iloinen.
Siispä ikävien tapauksien merkkipäiviä ei tarvitsekaan muistella. Taidan olla siitä iloinen.
2.11.04
Kadonnutta
Huomasin kadottaneeni lähes vuoden. "Ahdistavat asiat unohdetaan tietysti", sanoi psykologian opettajakin tänään. Mutta se ei paljon auta, kun tunnen jotain puuttuvan.
Tiedän suunnilleen pääkohdat ajasta pari vuotta sitten, mutta kuitenkin usein herään pohtimaan pikkuasioita. Mitä tein koulussa sinä talvena? Missä olin jouluna 2002? Teinkö sairaslomallani mitään muuta kuin opettelin viheltämään? Millainen oli viime syksy?
Samanlainen tyhjä jakso ainakin ajatusten kannalta on 12-vuotiaasta 13-vuotiaaksi. Se on lähes esihistoriaa, koska ajalta ei ole montaakaan kirjallista merkintää. Mitä silloin ajattelin? Miten kestin tilannettani ja purinko mitenkään puristavaa pahaa oloani? Miksei kukaan tarttunut siihen, että en voinut hyvin?
Haluaisin nuo muistot takaisin, vaikka se satuttaisikin. En kuitenkaan uskalla niitä keneltäkään kysellä eivätkä he edes voisi minun ajatuksiani kertoakaan. Enhän ymmärtänyt niitä itsekään silloin. Esimerkiksi 2002-vuoden keväällä ja syksyllä ihmettelin, miksi kirjoitin niin ahdistunutta tekstiä "viilsin haavoja paperiin". Luulin silloin olevani kunnossa, vaikka pikkuasia sai minut lopulta syöksymään raiteiltani rotkon pohjalle.
Miksi?
Tiedän suunnilleen pääkohdat ajasta pari vuotta sitten, mutta kuitenkin usein herään pohtimaan pikkuasioita. Mitä tein koulussa sinä talvena? Missä olin jouluna 2002? Teinkö sairaslomallani mitään muuta kuin opettelin viheltämään? Millainen oli viime syksy?
Samanlainen tyhjä jakso ainakin ajatusten kannalta on 12-vuotiaasta 13-vuotiaaksi. Se on lähes esihistoriaa, koska ajalta ei ole montaakaan kirjallista merkintää. Mitä silloin ajattelin? Miten kestin tilannettani ja purinko mitenkään puristavaa pahaa oloani? Miksei kukaan tarttunut siihen, että en voinut hyvin?
Haluaisin nuo muistot takaisin, vaikka se satuttaisikin. En kuitenkaan uskalla niitä keneltäkään kysellä eivätkä he edes voisi minun ajatuksiani kertoakaan. Enhän ymmärtänyt niitä itsekään silloin. Esimerkiksi 2002-vuoden keväällä ja syksyllä ihmettelin, miksi kirjoitin niin ahdistunutta tekstiä "viilsin haavoja paperiin". Luulin silloin olevani kunnossa, vaikka pikkuasia sai minut lopulta syöksymään raiteiltani rotkon pohjalle.
Miksi?
1.11.04
Pyyhkiä pois
Olen viime aikoina hykerrellyt koneen ääressä. Kirjaimellisesti olen pyyhkinyt menneisyyttäni pois. Ja usko pois, se on ihanaa.
Reilu kaksi vuotta sitten vietin paljon aikaa silloisella koulullani tuntien jälkeen. Monena iltana olimme erään ihmisen kanssa kuusikin tuntia ylimääräistä koulun atk-luokassa. Teimme luokan kotisivuja. Minulle se oli ensimmäinen kerta, kun olin kosketuksissa kotisivujen tekemiseen. Silloin en vielä tiennyt, että tapa jolla sivuja väsäsimme oli surkea.
Tuo uuden oppimisen riemu ja kuviteltu ystävyys eivät kauan kestäneet. Tällä viikolla, perjantaina, tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun romahdin täysin. Silloin menetin kaikki kytkökset oikeaan elämään ja iloon lähes vuodeksi.
Tunsin pitkään, etten kuulunut siihen hatarasti kasassa pysyvään luokkaan. Tunsin itseni niin huomaamattomaksi, halveksutuksi ja maton alle lakaistuksi. Nyt olen päässyt käsiksi silloisiin kotisivuihin ja haluan näyttää itselleni ja muille, miltä minusta silloin tuntui. Olen pyyhkinyt silloisen itseni irvikuvan pois teksteistä ja kuvista ja se on ollut mahtavaa.
Onko tuo kuitenkaan järkevää? Tavallaan pakoilen ja todistan itselleni, ettei minua ollut olemassa. Haluan kuitenkin ymmärtää uudelleen miltä minusta silloin tuntui. Se satuttaa, mutta myös keventää oloa. Minulla oli oikeus tuntea niin.
Tahallani jätin muokkausjäljet jonkin verran näkyviin. Tarkkasilmäinen huomaa, että kuvia on käpälöity ja "sivulleni" eksyvä saa kohdata todellisen ajatukseni. Tavallaan toivon, että edes joku nuo huomaa ja kenties se voisi saada hänet ajattelemaan, ehkä jopa ymmärtämään, mutta ainakin yllättymään.
Reilu kaksi vuotta sitten vietin paljon aikaa silloisella koulullani tuntien jälkeen. Monena iltana olimme erään ihmisen kanssa kuusikin tuntia ylimääräistä koulun atk-luokassa. Teimme luokan kotisivuja. Minulle se oli ensimmäinen kerta, kun olin kosketuksissa kotisivujen tekemiseen. Silloin en vielä tiennyt, että tapa jolla sivuja väsäsimme oli surkea.
Tuo uuden oppimisen riemu ja kuviteltu ystävyys eivät kauan kestäneet. Tällä viikolla, perjantaina, tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun romahdin täysin. Silloin menetin kaikki kytkökset oikeaan elämään ja iloon lähes vuodeksi.
Tunsin pitkään, etten kuulunut siihen hatarasti kasassa pysyvään luokkaan. Tunsin itseni niin huomaamattomaksi, halveksutuksi ja maton alle lakaistuksi. Nyt olen päässyt käsiksi silloisiin kotisivuihin ja haluan näyttää itselleni ja muille, miltä minusta silloin tuntui. Olen pyyhkinyt silloisen itseni irvikuvan pois teksteistä ja kuvista ja se on ollut mahtavaa.
Onko tuo kuitenkaan järkevää? Tavallaan pakoilen ja todistan itselleni, ettei minua ollut olemassa. Haluan kuitenkin ymmärtää uudelleen miltä minusta silloin tuntui. Se satuttaa, mutta myös keventää oloa. Minulla oli oikeus tuntea niin.
Tahallani jätin muokkausjäljet jonkin verran näkyviin. Tarkkasilmäinen huomaa, että kuvia on käpälöity ja "sivulleni" eksyvä saa kohdata todellisen ajatukseni. Tavallaan toivon, että edes joku nuo huomaa ja kenties se voisi saada hänet ajattelemaan, ehkä jopa ymmärtämään, mutta ainakin yllättymään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)