Kauan loppuu viimehetkellä

Toissapäivänä tuli tieto, etten voi ottaa Valmaa mukaan Hyvinkäälle.

Eilen tippui sydämelleni keilapallon painoinen rautatanko, en saanut ketään hoitamaan koiraa.

Jouduin tekemään päätöksen rakkaan olennon ja itseni välillä. Rikkoako pienelle pennulle tehty lupaus olla jättämättä sitä koskaan yksin vai itse kestää vielä viikko yhä kuristavampaa ikävää? Viikkokausia odotettu rakkaiden tapaaminen oli vaarassa jäädä väliin.

Äiti lupautui tulemaan yöksi kotiin, joten Valman yksinolo olisi jäänyt 12 tuntiseksi. Se tuntui liialta. Tiesin, että Vampu kyllä sen kestäisi, mutta kestäisinkö minä hauskanpitoa, kun tietäisin pienen olevan yksin kolkossa talossa. Itkin, en saanut henkeä.

Mutta Nyt haluaisin riehua ja tanssia riemusta! Koulukaveri lupasi käydä viettämässä aikaa Vimpusen kanssa ihan mielellään. Rauta vedettiin päältäni. Voin hengittää! Viikonloppuni onnistuu sittenkin.

"Kun kauan odottaa, niin lopulta kauan loppuu"

Lieber zerbrechlich als flügellos!

Tänään repesivät kipeimmät ja syvimmät arvet vuotamaan.

Tunsin olevani jälleen 12-vuotias ja jääneeni yksin.

Ehkä pahin mitä ihmiselle voi tehdä, on tehdä hänestä näkymätön. Haluaisin tappaa itseni, en siitä syystä että minuun sattuu, kun minulle taas niin tehtiin, vaan siksi että olen itsekin tehnyt niin. Miten olen voinut joskus tehdä tämän saman tuskan toiselle?! Voinko ikinä antaa sitä itselleni anteeksi?

Minä tiedän, että olen näkyvä. Minä tiedän, että joku voi pitää minusta, jopa rakastaa minua. Tiedän, että olen ihan tavallinen ihminen hyvine ja huonoine puolineen. Silloin sattuu, kun toinen käyttäytyy kuin minua ja minun tunteitani ei olisi. Hän tekee sen tahallaan, eikä vaan koska olen huono tai näkymätön. Se on henkilökohtainen hyökkäys minua kohti.

Minä olen tehnyt kaksi vuotta töitä hävittääkseni suojakuoreni. Vuoden olen oikonut siipiäni. Olen tehnyt itsestäni vahvemman ja vapaamman, mutta samalla herkemmän ja haavoittuvan. Olen luottanut itseäni toisten varaan. Olen rakentanut siteiden seittiä johon laskeutua. Sinä katkaisit yhden tukilangoista.

Minä itken ja haukon henkeä. Mustaan sormeni ja annan kynän repiä paperia. Mutta minä en käperry kuoreeni täysin! Minä tartun niihin lankoihin, jotka vielä ovat. Yritän olla takertumatta. Minuun sattuu, mutta tiedän etten kuole, en edes rysähdä. Minä vain lepään hiukan. Kerään voimia.

Minulla on siivet, joita ei saa revittyä alas ja joita en lukitse enää koskaan kaappiin. Voin haavoittua, mutta en kovetu.


-Schleichfeleuse


(Huom. Kirjoitettu ahdistuneena tunteen purkamiseksi. Täynnä liioittelua jälkikäteen katsottuna. Kun tunne on voimakas ja siihen liittyy vanhat traumat, ei jaksa ymmärtää todellista tilannetta.)

Onni asuu setelilokerossa ja hymyautomaatti toimii kolikoilla?

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen, että onneni on rahasta kiinni. Tai siis siitä, mitä rahalla saa; poispääsyn täältä tuppukylästä, yhteyden kaivattuihin. Ja juuri silloin, kun asia on näin, kärsin rahapulasta, myöskin ensi kertaa eläessäni.

Puhelinlaskut hipoivat tähtitaivasta ennen liittymänvaihtoa. Lompakon sisältönä on matkalippukuitteja.

Tunnen olevani kaukana kaikesta. Koulussa on kyllä kivaa ja täällä olevat ystävät ovat ihania. Mutta. Haluan täältä pois. Tai siis en halua lähteä täältä, vaan tulla perille jonnekin muualle. Ikävöin, ikävöin, ikävöin rakkaita ystäviä, joita saan nähdä vain pari kertaa kuukaudessa. Onneksi vanhemmat ovat luvanneet sponsoroida, mutta sen eteen saan paiskia töitä.

Mutta on nuissa "orjatöissä" puolensa. Jos nyt viimeinkin oppisin kotitöiden tekemisen rutiinin. Huomaan, että pidän siitä, kun paikat tulevat järjestykseen ja puhtaiksi jälkeeni. Minä osaan! Osaan tehdä ruokaa, viitsin pestä pyykkiä, uskallan tarttua imuriin. Perheen lellitylle kuopukselle tuollainen tuntuu suurelta voitolta.

Ylihuomenna nousen bussiin kohti Kouvolaa ja Haminaa. Ensiviikolla Hyvinkäälle rakkaan kainaloon. Vappuna Helsinkiin, seuraava viikonloppu Siilijärvellä,... Mutta sitä ennen on monen ikkunan kirkastuttava ja murujen häivyttävä keittiön kaapeista.

Ne vainoavat minua

Olen jo pidemmän aikaa kärsinyt oudosta ilmiöstä, sinisistä autoista. Eräästä kevättalvisesta päivästä lähtien olen nimittäin nähnyt jatkuvasti sinisiä autoja, sellaisia kirkkaan sinisiä. Ei kai se mitenkään suuremmin vakava sairaus ole, mutta kummallinen. Huomaan jokaisen vastaani tulevan sinisen auton ja tuntuu kuin vähintään joka toinen olisi sellainen. Kanssaihmiseni eivät ole tähän kiinnittäneet huomiota.

Tänään oli ennätys: viisi sinistä autoa samalla silmäyksellä. Ja siis tässä hiljaisessa tuppukylässä. Kyllä tämä taitaa olla jokin hulluuden laji. Kumpa näkisin mieluummin vaikka vihreitä sateenvarjoja.

Itseasiassa täytyy tunnustaa, että huomaan myös jokaisen appelsiiniin tai siipiin viittaavan asian ympärilläni (nimim. hihkui pitkään ruotsin partiSIIPIlle) ja tietenkin joka asiasta saan vedettyä aasinsillan erääseen sinisilmäiseen basistiin. Mutta se nyt on sentään ihan eri asia...