Tuli juuri kirkosta ja nyt teen ruokaa.
Eilen itkin illan ja yön silmistäni pois pahaa oloa, kaipuuta, huolta ja ahdistusta. Aamulla jätin suosiolla opettajattomat filosofiantunnit käymättä ja nautin hitaasta heräilystä pieni koira vierelläni. Ilman mitään kiirettä kävin suihkussa ja tein aamulenkin Valman kanssa. Aurinko paistoi hymyn kipristyksen karvoilleni. Kevät näytti naamaansa ensimmäistä kertaa.
Matikan tunnillakin aurinko paistoi ikkunasta sisään ja sai integroinninkin tuntumaan jopa hauskalta ja peitti hiukan opettajan ärsyttävyyttäkin. Uusi saksanopettaja vaikuttaa lupaavalta, vaikka outo onkin. Josko nyt kahden vuoden saksan laiminlyönti viimein loppuisi. Syntyperäiset tuppukyläläiset eivät oikein ymmärtäneet vitsiämme 500 sanan aineesta aiheesta mitä täällä voi tehdä (eli siis pitäisi keksiä 20 tapaa sanoa saksaksi, ettei täällä tapahdu mitään).
Kuvis alkoi viimeinkin, mutta suunnittelimme muka vanhaintanssikoristuksia, eli ei oikeastaan tehty mitään (täkäläisten mielestä on paljon, kun kahdessa tunnissa saadaan suurinpiirtein päätettyä jostakin). Tai sainhan minä viimeinkin oppilaskunnasta vastaavan opettajan kiinni ja skannasin päivällä piirtämäni eskimon Hörrykkä-kutsun pukeutumiskoodia varten.
Kotimatkalla aurinko paistoi ja minulla oli pitkästä aikaa mukavaa ystävän kanssa. Viimeaikoina ollaan hiihdetty suksiamme ristiin vähän liian tiheään. Kotona odotti ilosta mykkyrällä oleva koira. Se jaksoi olla jopa suht kilttinä pikalenkillä, kun löysi sulaneesta lumesta kerrankin keppejä ja sai kantaa rukkastani.
Tuhkakeskiviikkona täytyy käydä kirkossa. Siltä minusta on tuntui viikon verran ja kun sitten sopivasti oli aikaa, niin sain itseni lähtemään. Ei täkäläinen kirkko voi mitenkään vetää vertoja Kajaanin "pikkukirkolleni". Valkoiset ja vaaleanpunaiset kaaret ovat kyllä kauniitakin, mutta tunnelma ei mitenkään vastaa toiseksi kodiksi omimaani Lehtikankaan seurakuntakotia. Siellä ihmiset olivat aina tuttuja, täällä näin vain muutaman tutun naaman, jotka eivät saaneet minua hymyilemään. Istuin yksin kovalla penkillä, eikä kukaan tullut päivittelemään kuinka olin kasvanut sitten kastepäiväni tai kyselemään muuten kuulumisia.
Tuhkakeskiviikkoon olen liittänyt aina tuhkavellillä otsaan piirretyn ristin, minkä takia pienenä kävin kirkossa silloin. Kerran isä jopa otti tuhkat minun rakkaan oman pienen uunini pesästä (minulla on ikävä sitä uunia ehkä eniten koko Kajaanin talossa). Täällä ei ollut tuhkaristejä eikä sitä tunnelmaa. Jumala ja sanoma ovat kuitenkin aina samat, vaikka vieraassa muodossakin.
Tein äsken itselleni ruokaa. Olen aina itsestä hyvin ylpeä, kun teen jotain "taloustöitä". Minä olen se meidän perheen nuorimmainen uusavuton, joka ei tiedä edes miten perunoita keitetään (nyt tiedän). Olen tyytyväinen, vaikka Pirkan pikaporonkäristys ei aivan oikealta maistunutkaan ja perunamuussini näytti epäilyttävästi äidin kaalimuussilta. Puolukat olivat sentään aivan omia itsejään.
Tämä oli hyvä päivä. Kaiken kruunaa se, että huomenna on vain kaksi tuntia koulua (ja alkaakin vasta yhdeltätoista taas). Tänään oli "se tärkeä helmikuupäivä".
