Istuimme eilen ystävien ruokapöydässä (oli muuten aivan ihanaa, että joku vain yllättäen kutsui syömään!).
Tuli puhetta tästä päivästä, maanantaista. Muut valittelivat koulua ja töitä. "Mutta sullahan ei ole huomenna mitään", Maksim totesi minulle. Paitsi psykiatri, siinä on jo paljon, ajattelin. Sain sen puoliksi nieltynä sanottuakin. Toisaalta olisin halunnut olla hiljaa, sillä eihän mielenterveysongelmista ole tässä maassa tapana puhua. Enemmän kuitenkin olisin halunnut sanoa sen rohkeasti kunnolla ääneen ja toivonut sen virittävän keskusteluakin siihen suuntaan.
Olen puhunut masennuksestani suoraan vain muutaman läheisemmän ihmisen kanssa. En yritä peitellä sitä, mutta en toisaalta oikein osaa ottaa sitä puheeksikaan. Vain Maksimille ja Auralle uskallan puhua vapaasti kaikesta täällä Helsingissä, ja se on myös esteenä uusissa ihmissuhteissa. Jos en ole käynyt menneisyyttäni läpi jonkun kanssa edes jollainlailla kasvotuksin, on minun vaikea luottaa toiseen. Masennus ja sen jaksoittainen esiintyminen ja toipuminen kun ovat elämässäni läsnä joka hetki. En oikein uskalla päästää lähelleni ketään, koska pelkään käytökseni vaikuttavan tietämättömän silmissä kummalliselta. Eristäydyn helposti kotiin. Vaikka nautin yksinäisyydestäni, kaipaan kuitenkin laajempaa ystäväpiiriä, jossa uskaltaisin olla juuri minä, uskoa tulevani hyväksytyksi.
Toisaalta asioiden kirjoittaminen avoimesti nettiin vapauttaa minua. Kuka tahansa voi ottaa selvää kuka minä olen. Mutta ongelma on se, etten voi tietää ketkä kaikki ovat lukeneet ajatukseni. Ja niistäkin jotka tiedän, vain harva on ottanut sen puheeksi kasvokkain, jolloin tilanne on vielä vaikeampi, kun en uskalla olla aidosti minä, mutta toisaalta tiedän toisen tietävän enemmän kuin olen itse juuri hänen kanssaan suoraan puhunut.
En oikein tiedä, miten jatkaisin tästä. Jos joku sattuu tätä lukemaan, toivoisin mielipiteitä.
2 kommenttia:
Tulinpa pitkästä aikaa kurkkaamaan blogiasi ja huomasin uudet (jo 2-3kk vanhat) kirjoituksesi.
Tuli ikävä. Muistelin Oulun tapaamistamme ja mietin miten kiva olisi taas nähdä.
Ajattelinpa kommenttia jättää, kun niin pyysit ja muutenkin niin harvoin missään yleensäkään pääsemme juttelemaan. Mielipiteitä näin nälkäisenä on vaikea ilmaista. On minulla aina ollut pieni mielenkiinto kuulla masennuksesi taustoja yms., mutta en ole uskaltanut ottaa asiaa puheeksi mielessäni pelko loukkaamisestasi...
Kiitos kommentista. Olisi tosiaan kiva nähdä taas. Paketoin sinulle joululahjankin synkkyyden keskellä ennen joulua, mutta voimat eivät riittäneet enää kysymään miten sen sinulle saisin toimitettua. Tuolla se on eteisen hyllyssä edelleen.
Minua ei kannata pelätä loukkaavansa kysymyksillä tai muuten puheella masennuksesta. Yleensä se vain helpottaa oloa, kun ei tarvitse yrittää olla, kuin mitään ei olisi.
Lähetä kommentti