Pudotus taivaalta

Mahatauti on ylen kurja viihde sielulle!

Minulla oli aivan valtavan ihana ja upea (anteeksi Aura sanavalintani) viikonloppu Helsingissä. Vielä ihanamman siitä tekee vertaaminen tämän hetkiseen heikkoon olotilaan. Yöllä kolmelta, kuusi tuntia kotiinpaluun jälkeen, aloin oksentaa. Ensimmäinen vatsatauti vuosikausiin.

Mutta. Josko kuitenkin kirjoittelisin viikonloppua ylös, ennen kuin väsymyksessäni unohdan jotain tärkeää.

Lähdin Helsinkiin päin ennen viittä perjantaina. Matkan neuloin viimetalvena kesken jäänyttä kaulahuivia. Koskelan pysäkiltä alkoi hyppäykseni uuteen maailmaan. Aura loi mieleeni kuvia maailmastaan ja lapsuudestaan mm. Kumpulan valtavia postimerkinkokoisia puistoja ja tärkeä katulyhty.

Shokkina tuli, että joutuisin yöpymään kemian laitoksella, missä Auruskin isi perheineen asuu (koulukemia saa minut voimaan pahoin). Hyvää ruokaa, undulaatit, ostettu murrosikäinen veljeni (jonka sanavaraston peruspilarit ovat "Ai Ismo, eikun Aki") sekä valloittava pieni ihminen Asta.

Illan kävelimme Auran maailmoissa ja kävimme läpi synkkiäkin hetkiä. Kuinka samanlaisia tunteita voi kaksi toisistaan tietämätöntä ihmistä käydä läpi samaan aikaan eri maailmoissa?

Lauantai-aamulla heräsin Astan selitykseen, lintujen sirputukseen ja mahdottoman kauniiseen näkymään ikkunasta kaupungin yli auringonnousuun. Ruhtinaallisen aamupalan jälkeen suuntasimme Hetkun kautta keskustaan (lohikäärmeellä liitäessä muuttui mielikuvani kaupungista lähes täysin). Tapasimme Juden Cafe Engelissä ja kävelimme ympäriinsä.

Design-museon alakerran suomalaisenmuotoilun näyttelyssä viihdyin, mutta yläkerran Versacen luomukset olivat pelottavia. Emme olisi sinne eksyneet, ellei Judella olisi ollut keikkaa. Tapasimme vanhan naisen, joka kertoi meille intohimon hirmumyrskymäisestä voimasta ja oli sitä mieltä, ettei Helsingin ulkopuolella ole elämää. Matkaamme tarttui myös paperinen kaaliperhonen, jonkä jätimme, löysimme ja jätimme lakerikenkäkissan pöydälle.

Kiasma sai uusia puolia, vaikka näyttelyn olin nähnyt jo aiemmin. Juden lähdettyä uusintaesitykseen juoksimme Auran kanssa käytävillä, väistelimme vartijoita, makoilimme milloin missäkin ja pyörimme turvahuivisäteistä. Kiasmassa vaan on paikkoja, joissa on pakko kehittää omaa taidetta. Lopulta päädyimme makaamaan portaiden, jotka eivät ole portaat, alle. Seurasimme ihmisten jalkoja ja reaktioita. Judekin liittyi takaisin seuraan jossain välissä. Jotkut eivät edes huomanneet meitä, eräät kulkivat yhä uudestaan ohitsemme, "se vähän juden näköinen tyyppi" sai varmaan meistä traumoja. Eräs mies, jolla oli hieno paita (vaikkei siinä lukenut "Minulla on siivet"), mielestä olimme näyttelyn paras taideteos. Harmitti vain ettei ollut pähkinöitä mukana viskeltäväksi.

Selät jumissa söimme patonkeja aseman edessä ja ajoimme Pasilaan, mistä Hetkun ja "Auran keinun" kautta kierrellen Auralle syömään.

Illan vietimme Merillä ja sain viimeinkin nähdä Amélien, joka osoittautui maineensa veroiseksi.

Sunnuntai aamuna kaikki olivat kipeänä minua ja Auraa lukuunottamatta, joten karkasimme mahdollisimman pian tartunnan tieltä (valitettavasti emme onnistuneet). Judejuden isän avulla pääsimme Ateneumiin satojen metrien jonon ohi, mikä kannatti. Kuljin taluttajieni perässä ja nautin täysillä. Vihdoinkin kirjojen kuvat tulivat eläviksi.

Auran hyvästely rautatieasemalla oli haikea. Onneksi jäi käsiini lämmittämään ruskeat lapaset muistuttaen, että tapaamme vielä.

Viimeset kolme tuntia painoi mieltäni lähestyvä poislähtö. Ettei kulttuuria tulisi liikaa yhdelle viikonlopulle alennuimme Carrolsiin syömään (eipähän ole tarvinnut oksennella hyvää ruokaa). Kotiinpalaaminen tuntui pahalta, vaikka väsynyt kiertelemiseen olinkin. Ripustauduin turvalliseen käteen ja ikävöin etukäteen.

Bussimatkan uinuin pienenä myttynä penkillä. Matkiksella oli vastassa oma ihana hullu koirani. Nyt lojun hauraana kotona ja yritän saada ruokaa pysymään sisälläni.

Viikonloppu oli kaikin tavoin ikimuistoinen ja kantaa minut toivottavasti vielä pitkälle. Opin näkemään Helsingin muunakin kuin räntäisenä ja saasteisena vilinänä. Kun siellä olisi vielä kunnon talvi ja hiljaisuutta, muuttaisin heti.

Kuten paidassani lukee, MINULLA ON SIIVET, jotka kantavat jo, luulen.