Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen, että onneni on rahasta kiinni. Tai siis siitä, mitä rahalla saa; poispääsyn täältä tuppukylästä, yhteyden kaivattuihin. Ja juuri silloin, kun asia on näin, kärsin rahapulasta, myöskin ensi kertaa eläessäni.
Puhelinlaskut hipoivat tähtitaivasta ennen liittymänvaihtoa. Lompakon sisältönä on matkalippukuitteja.
Tunnen olevani kaukana kaikesta. Koulussa on kyllä kivaa ja täällä olevat ystävät ovat ihania. Mutta. Haluan täältä pois. Tai siis en halua lähteä täältä, vaan tulla perille jonnekin muualle. Ikävöin, ikävöin, ikävöin rakkaita ystäviä, joita saan nähdä vain pari kertaa kuukaudessa. Onneksi vanhemmat ovat luvanneet sponsoroida, mutta sen eteen saan paiskia töitä.
Mutta on nuissa "orjatöissä" puolensa. Jos nyt viimeinkin oppisin kotitöiden tekemisen rutiinin. Huomaan, että pidän siitä, kun paikat tulevat järjestykseen ja puhtaiksi jälkeeni. Minä osaan! Osaan tehdä ruokaa, viitsin pestä pyykkiä, uskallan tarttua imuriin. Perheen lellitylle kuopukselle tuollainen tuntuu suurelta voitolta.
Ylihuomenna nousen bussiin kohti Kouvolaa ja Haminaa. Ensiviikolla Hyvinkäälle rakkaan kainaloon. Vappuna Helsinkiin, seuraava viikonloppu Siilijärvellä,... Mutta sitä ennen on monen ikkunan kirkastuttava ja murujen häivyttävä keittiön kaapeista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti