Tänään repesivät kipeimmät ja syvimmät arvet vuotamaan.
Tunsin olevani jälleen 12-vuotias ja jääneeni yksin.
Ehkä pahin mitä ihmiselle voi tehdä, on tehdä hänestä näkymätön. Haluaisin tappaa itseni, en siitä syystä että minuun sattuu, kun minulle taas niin tehtiin, vaan siksi että olen itsekin tehnyt niin. Miten olen voinut joskus tehdä tämän saman tuskan toiselle?! Voinko ikinä antaa sitä itselleni anteeksi?
Minä tiedän, että olen näkyvä. Minä tiedän, että joku voi pitää minusta, jopa rakastaa minua. Tiedän, että olen ihan tavallinen ihminen hyvine ja huonoine puolineen. Silloin sattuu, kun toinen käyttäytyy kuin minua ja minun tunteitani ei olisi. Hän tekee sen tahallaan, eikä vaan koska olen huono tai näkymätön. Se on henkilökohtainen hyökkäys minua kohti.
Minä olen tehnyt kaksi vuotta töitä hävittääkseni suojakuoreni. Vuoden olen oikonut siipiäni. Olen tehnyt itsestäni vahvemman ja vapaamman, mutta samalla herkemmän ja haavoittuvan. Olen luottanut itseäni toisten varaan. Olen rakentanut siteiden seittiä johon laskeutua. Sinä katkaisit yhden tukilangoista.
Minä itken ja haukon henkeä. Mustaan sormeni ja annan kynän repiä paperia. Mutta minä en käperry kuoreeni täysin! Minä tartun niihin lankoihin, jotka vielä ovat. Yritän olla takertumatta. Minuun sattuu, mutta tiedän etten kuole, en edes rysähdä. Minä vain lepään hiukan. Kerään voimia.
Minulla on siivet, joita ei saa revittyä alas ja joita en lukitse enää koskaan kaappiin. Voin haavoittua, mutta en kovetu.
-Schleichfeleuse
(Huom. Kirjoitettu ahdistuneena tunteen purkamiseksi. Täynnä liioittelua jälkikäteen katsottuna. Kun tunne on voimakas ja siihen liittyy vanhat traumat, ei jaksa ymmärtää todellista tilannetta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti