Ihme

"Löysin maasta tämän tähden, kun kävelin sinua ajatellen pitkin auki revittyä kotiteitä... Se on vähän haavoittunut pudotessaan (ehkä se kyllästyi tyhjään avaruuteen ja halusi tulla käymään tänne) mutta haluan silti antaa sen sinulle. Minusta tuntuu, että sillä on joku tarkoitus vaikka onkin pieni ja hento..."

Näiden sanojen saattelemana tipahti helmikuussa kirjekuoresta kädelleni pieni puinen tähti. Olin onnesta mykkyrällä ihastukseni kauniista ajatuksesta.

Pari päivää tähti kulki mukanani kaikkialle. En voinut olla jatkuvasti koskematta ja ihailematta sitä. Olin rakastumassa.

Kadotin sen kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen vannoin, etten päästä sitä ikinä häviämään ja sidoin sen viininpunaisella silkkilangalla ranteeseeni.

Tähti tippui nauhasta koulussa. Kolusin koko koulun. Jätin etsintäkuulutuksen. Itkin ja pelkäsin toivoni ihastuksen suhteen olevan ohi. Silkkinauhan, tähdensielunnauhan, kiedoin tiukalle ranteeseeni. Myöhemmin siinä roikkuivat uudenvuoden emalilintu ja rippiristi. Ajan kuluessa luovuin toivosta tähden suhteen, mutta rakkauteni kasvoi ja sai vastakaikua.

Tänään aukaisin nauhan solmun, koska se oli jäänyt vetoketjun väliin. Jätin nauhan pöydälle ja astuin työhuoneeseen. Lattialla loisti Tähti. Se oli minulle ihme. Minun tähteni, hänen tähtensä. Nelisakaraisena se oli hiukan enemmän haavoittunut. Irronnut sakara lojui vieressä. Nyt silkkinauha on entistä tiukemmin tähdessä ja minussa kiinni. En voi piilottaa tähteäni laatikon pimeään. Jos se tippuisikin, tiedän ettei toivo ole menetetty.

Opin, ettei rakkaus liity tavaraan, ei edes kaikkein vähäpätöisimpään. Mutta minulle tuo tähti on ihme, aina. Se on pieni merkki. Merkki siitä, että jossain on minun oikea tähteni, rakkaani. Nytkin kun kaksiviikkoa kaipuuta taas painavat kivisin kyynelein.