Olin tänään ensimmäistä päivää päiväsairaalassa, jossa käyn joka arkipäivä ainakin neljä viikkoa.
Sitten aloitan terapiassa, jos saan rahoituksen jostain.
Yritän ymmärtää äskeiset lauseet ja ymmärtää miksi. Miksi minä taas rysähdin? Miksi masennukselle ja ahdistukselle ei löydy selkeää syytä? Miksi on vaikea keskittyä? Miksi en voisi vaan haudata kaikkea tätä, jatkaa opiskelua ja muuta elämää?
Mutta en. Nyt minä en hautaa enää yhtään mitään. Olen päättänyt kaivaa ja tonkia nyt kunnolla vaikka pohjaan asti, kun mikään ei kasva vahvaksi sen epämääräisen kuonan päällä, vaikka kuinka yrittäisi lannoittaa ja vaihtaa pintamaata. Ehkäpä kuopan reunoille kasvaa muutama voikukka ilahduttamaan kaivuutyötä, kunnes on tarpeeksi tilaa juurten painua tiukasti ja vahvasti puhdistettuun maaperään.
*tiedän: taimen on kala, taimi on kasvi. Mutta elämä on absurdi asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti