Kirjoitin päässäni pitkän tekstin, jonka olisin ehkä halunnut laittaa tänne talteen. Mutta kuten niin monet ajatukseni, sekin jää kai "kirjoitukseksi", josta ei koskaan tule näkyvää, eikä enää koskaan palaa samanlaisena. Koen, että olen aina ollut kirjoittaja, sillä usein ajatukseni kulkevat kirjoituksen tavoin, saatan jopa jäädä viilaamaan sanamuotoja tai lauserakenteita. Mutta niin monet, ehkä parhaatkin, kirjoitukseni katoavat tuuliin, koska syntyvät hetkellä, jolloin niitä ei ole mahdollista tai voimia kirjoittaa niitä ylös.

Tähän selittelyn paikalle voi siis kuvitella lenkillä keväiseen tuuleen kirjoitetut sanat lähelle päästämisen vaikeudesta ja toisaalta tarpeesta. Avoimuudesta ja salaisuuksista. Itkusta. Kipeistä ja parantavista kosketuksista. Minä tahtoisin ne jakaa, mutta ajatuksista jäi näppäimille asti vain kuiskauksia.