Olimme eilen katsomassa Maksimin veljen yläasteen "kevätkonserttia". Musiikkia enemmän roolissa oli ainakin minun näkökulmastani tanssi, Josun tanssin lihaksiin asti imeytyvää päättötyötä kun olimme varsinaisesti katsomassa.
Mutta enemmistö esityksistä oli tyttöjen ryhmätansseja, joista ei voinut olla huomaamatta 13-15-vuotiaiden tyttöjen kehityksen suurta kirjoa. Osa oli niin pienenpieniä ja lapsenkasvoisia, että teki mieli kaapata syliin satukirjaa lukemaan. Toisista taas suorastaan pursusi itsevarmuus, naiseuden riemu ja seksuaalisuus.
Vaivaantuneena katselin siitä tyttöjä, jotka eivät todellakaan olleet kotonaan tiukoissa legginseissä ja minihameissa reippaassa musiikissa. Kuinka tönköiltä ja avuttomilta he näyttivätkään. Ja kuinka helppoa oli kuvitella täydellisten muotiprinsessoiden esiintyishymyjen takaa halveksivat katseet.
Ja kuinka kivuliasta on tajuta, ja muistaa, että minussa on juuri tuollainen tyttö. Epävarma, jäykkä, kovasti yrittävä, mutta silti aina kömpelöyteen tuomittu. Se tyttö, joka ei koskaan pysynyt mukana tanssisalin pukuhuoneen deodoranttivertailuissa, eikä treeniasumuodissa. Joka kateudella katseli vierestä värikkäitä meikkipaletteja kevätnäytöstä edeltävässä hiuslakkasumussa. Ja kaksitoistavuotiaana uhrasin pitkäaikaisimman haaveeni, kun näyttökoe mursi viimeisenkin itseluottamuksen.
Tipuin kelkasta juuri silloin, kun muut tytöt alkoivat opetella naiseutta. Ja kuinka kaukana koen edelleenkin olevani tuosta katkeran kimmeltävästä kelkasta. Vaikka yritän uskotella, että vaellan paljon mieluummin omia polkujani jalkapohjat haavoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti