Olen viime aikoina hykerrellyt koneen ääressä. Kirjaimellisesti olen pyyhkinyt menneisyyttäni pois. Ja usko pois, se on ihanaa.
Reilu kaksi vuotta sitten vietin paljon aikaa silloisella koulullani tuntien jälkeen. Monena iltana olimme erään ihmisen kanssa kuusikin tuntia ylimääräistä koulun atk-luokassa. Teimme luokan kotisivuja. Minulle se oli ensimmäinen kerta, kun olin kosketuksissa kotisivujen tekemiseen. Silloin en vielä tiennyt, että tapa jolla sivuja väsäsimme oli surkea.
Tuo uuden oppimisen riemu ja kuviteltu ystävyys eivät kauan kestäneet. Tällä viikolla, perjantaina, tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun romahdin täysin. Silloin menetin kaikki kytkökset oikeaan elämään ja iloon lähes vuodeksi.
Tunsin pitkään, etten kuulunut siihen hatarasti kasassa pysyvään luokkaan. Tunsin itseni niin huomaamattomaksi, halveksutuksi ja maton alle lakaistuksi. Nyt olen päässyt käsiksi silloisiin kotisivuihin ja haluan näyttää itselleni ja muille, miltä minusta silloin tuntui. Olen pyyhkinyt silloisen itseni irvikuvan pois teksteistä ja kuvista ja se on ollut mahtavaa.
Onko tuo kuitenkaan järkevää? Tavallaan pakoilen ja todistan itselleni, ettei minua ollut olemassa. Haluan kuitenkin ymmärtää uudelleen miltä minusta silloin tuntui. Se satuttaa, mutta myös keventää oloa. Minulla oli oikeus tuntea niin.
Tahallani jätin muokkausjäljet jonkin verran näkyviin. Tarkkasilmäinen huomaa, että kuvia on käpälöity ja "sivulleni" eksyvä saa kohdata todellisen ajatukseni. Tavallaan toivon, että edes joku nuo huomaa ja kenties se voisi saada hänet ajattelemaan, ehkä jopa ymmärtämään, mutta ainakin yllättymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti