Kaksi vuotta olen inhonnut, vihannut ja pelännyt sitä kaupunkia. Tosin jatkuvasti lientyvällä voimalla.
Viime yönä kuitenkin itkin taas. Ensimmäistä kertaa ikävästä. Siellä ovat edelleen juureni. Kaupunkiin ajaessa joka ikinen katulamppu toi mieleen muistoja. Tuppuun palatessa etsin katseellani vain tuttuja kasvoja.
Kuljin tuntikausia pitkin Kajaanin katuja Valman kanssa. Tunnelmat vaihtelivat kauhun ja riemun välimaastossa.
Olen onnellinen, ettei se kaupunki enää satuta. Harmittelen sitä, että viime aikoina olen alkanut löytää yhä enemmän epäkohtia nykyisessä asuinpaikassa. Täällä vaan kaikki pyörii arjen ja koulun ympärillä. Yhä useammin tulee kaipuu nähdä uusia ihmisiä, päästä teatteriin tai vaan olla ja parantaa maailmaa tai tehdä jotain täysin hullua mukavalla porukalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti