Olen kauhuissani ja innoissani. Kajaaniin meneminen tuntuu aina kummalliselta. Eilen vielä iloitsin siitä täysillä. Nyt jännittää miten tulen reagoimaan kaikkiin vanhoihin muistoihin, jotka tulevat tulvimaan päähäni.
Näen pitkästä aikaa paria hyvää ystävääni. Pelkään, että vaikka nämä ihmiset ovat minulle tärkeitä, kuitenkin vierastan heitä. Kaksi päivää on niin vähän. Siinä tuskin ehtii vaihtaa kuin päällimmäiset kuulumiset ja sitten saa taas hyvästellä ties kuinka pitkäksi aikaa. Mutta toisaalta se on hyväkin. Jos tulee paha olo, tiedän pääseväni pian kotiin.
Tosiaan, kotiin. Kai täällä tuppukylässä on nyt minun koti, vaikka tavallaan se on edelleen Kajaanissakin. Huomasin sen viime keväänä. Ehkä tämäkin pelko muuttuu vielä takaisin iloksi, kun Kuopion kohdalla alkaa näkyä tutut maisemat. Tänne Tuppuun tullessa en ole kertaakaan kokenut sellaista tunnetta, mutta en toisaalta myöskään sellaista kauhua, jonka Kajaanin lähestyminen sai aikoinaan minussa syntymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti