Huomasin kadottaneeni lähes vuoden. "Ahdistavat asiat unohdetaan tietysti", sanoi psykologian opettajakin tänään. Mutta se ei paljon auta, kun tunnen jotain puuttuvan.
Tiedän suunnilleen pääkohdat ajasta pari vuotta sitten, mutta kuitenkin usein herään pohtimaan pikkuasioita. Mitä tein koulussa sinä talvena? Missä olin jouluna 2002? Teinkö sairaslomallani mitään muuta kuin opettelin viheltämään? Millainen oli viime syksy?
Samanlainen tyhjä jakso ainakin ajatusten kannalta on 12-vuotiaasta 13-vuotiaaksi. Se on lähes esihistoriaa, koska ajalta ei ole montaakaan kirjallista merkintää. Mitä silloin ajattelin? Miten kestin tilannettani ja purinko mitenkään puristavaa pahaa oloani? Miksei kukaan tarttunut siihen, että en voinut hyvin?
Haluaisin nuo muistot takaisin, vaikka se satuttaisikin. En kuitenkaan uskalla niitä keneltäkään kysellä eivätkä he edes voisi minun ajatuksiani kertoakaan. Enhän ymmärtänyt niitä itsekään silloin. Esimerkiksi 2002-vuoden keväällä ja syksyllä ihmettelin, miksi kirjoitin niin ahdistunutta tekstiä "viilsin haavoja paperiin". Luulin silloin olevani kunnossa, vaikka pikkuasia sai minut lopulta syöksymään raiteiltani rotkon pohjalle.
Miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti