Uskaltaisinko viimein kuiskata sen? On nimittäin talvi (ja pelkään, että se muuttuu loskaksi, jos sanon sen ääneen). Lunta on sen verran, että innokkaimmat eläkeläiset ovat jo aloittaneet hiihtämisen pururadalla. Mikä taasen tarkoittaa sitä, että minun ja Vipun pururatavuodenaika on ohi.
Teimme tänään talven ensimmäisen "umpihankivaelluksen". Kaivoin pitkävartiset talvisaappaat alkuviikosta autotallista. Lisäksi siirryin kevyisiin toppavaatteisiin lenkkikäytössä. Viime vuonna neulottu pipokin on päässyt taas kulutukseen (ja kutittaa). Vielä otsalamppu vyölaukkuun varmuudenvuoksi ja tulee niin täydellinen talviolo.
Talvella metsässä lenkkeily muuttaa toiseen ulottuvuuteen. Se saa uuden tarkoituksen. On väisteltävä hiihtäjiä ja pidettävä lumipyryjen aikaan polut auki (en malta odottaa kunnon tuiskujen jälkeisiä kahlaamisia). Tänä vuonna aion jatkaa viimetalvista uusien polkujen tekoa. Yhdestä niistä on tullut jo aivan oikea polku, mutta neljä kaipaa vielä toisen talven työtä.
Tämänpäiväinen oli siis vasta kuivaharjoittelua. Lunta on juuri ja juuri kengänpohja peittämään, mutta ei se hämärässä niin haitannut, kunhan oli valkoista.
Tällä viikolla käytiin viimein katsomassa metsäkoneiden rysäyttelyn tulos. Ihana menninkäismetsä oli pilattu! Olen ennen pitänyt niin kovasti pienestä lankkusillasta vanhojen kuusten kätkössä. Sama silta on siellä edelleen, mutta muuttuneena aivan toiseksi. Ympärillä vain kuollutta avaruutta.
En usko, että voin ikinä oppia pitämään tuosta hakatusta metsästä. Se eroaa niin paljon omasta hakkuuaukeastani, jota en ole ikinä nähnyt metsänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti