Ystäväni kertoi eilen lähtevänsä paikkakunnalta ainakin puoleksi vuodeksi. Olin kyllä nähnyt, ettei kaikki ollut kunnossa. En osannut kuitenkaan odottaa tätä. Vasta sillä hetkellä tajusin, miten tärkeä tästä ystävästä on minulle tullut. Kävelin läpi hiljaisen kylän itkien. Yöllä en saanut unta. Tämän päivän olen vain kiukutellut ja ahdistunut.
Miksi minulle tärkeät ihmiset eivät voi olla lähelläni? Juuri tällä hetkellä kaipaisin sitä niin. Oikeaa läheisyyttä, hiljaista yhdessäoloa, kosketusta. Ei enää tekstiviestejä ja mesekeskusteluja. Tuntuu, että hyvän ajan jälkeen vanha tuttu pakottava yksinäisyys saapuu taas.
Minä olen niin toivottoman huono pitämään yhteyttä kaukana oleviin. Puhelimessa en puhu, tektiviestit ovat tunteettomia. Sähköposti jää puolitiehen ja keskeneräiset kirjeet lojuvat pöydällä syyttäen.
Pelkään, että ystävyydenlanka katkeaa. Juuri silloin, kun siihen tarttuminen on ainoa keino pysyä pinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti